© Just food / Syke
Maatalouspoliittinen keskustelu sai taas uutta virikettä, kun hallituksen asettama parlamentaarinen maatalouden tulos- ja kehitysnäkymien arviointiryhmä julkisti raporttinsa maaliskuun lopussa. Ryhmä asetti tavoitteita suomalaisen ruuantuotannon turvaamiseksi linjaten samalla keskeiset toimenpiteet, joilla edessä oleviin haasteisiin voidaan vastata. Kaikilla eduskuntapuolueilla oli ryhmässä omat edustajansa.
Arvovaltaiset toimikunnat ovat aika ajoin paaluttaneet maatalouspolitiikalle tavoitteita ja toimenpiteitä. Toisen maailmansodan jälkeen tavoitteena oli elintarvikeomavaraisuuden palauttaminen. 1970-luvulla keskeisimmäksi tavoitteeksi nousi viljelijäväestön tulotason turvaaminen. EU-jäsenyysvuosina keskeinen tavoite on ollut puolestaan suomalaisen maatalouden olosuhteista aiheutuvan kilpailukykyhaitan kompensoiminen, jotta kotimainen tuotanto voi menestyä yhteismarkkinoilla.
Osa asetetuista tavoitteista on saavutettu. Ruoantuotanto on säilynyt Suomessa EU-jäsenyyttä edeltävällä tasolla, ja tuotannon edellytykset on turvattu myös maan eri osissa ja eri tuotantosuunnissa. Elintarvikeviennissä Suomi on kuitenkin pärjännyt huonosti. Myös maatilojen kannattavuuskehitys ja viljelijäväestön tulokehitys on ollut hyvin vaatimatonta. Yhdeksi syyksi on tunnistettu maataloustuottajien heikko neuvotteluasema ruokaketjussa.
Arviointiryhmän raportti nostaakin pitkän aikavälin tärkeimmiksi tavoitteiksi seuraavat kolme:
- elintarvikeketjun toimintaedellytysten ja ruokaviennin edistämisen.
- ruuantuottajien aseman vahvistamisen elintarvikeketjussa, ja
- ruuan huoltovarmuuden varmistamisen ja tuontipanosriippuvuuden vähentämisen.
Tämä osoittaa sen, että konsensus perustavoitteista on eri puolueiden kesken edelleen hyvin vahva. Tavoitteita koskeva keskustelu on ollut käytännössä koko EU-ajan lähes soraäänetöntä. Sota Euroopassa ja huoli sen vaikutuksista Suomeen ovat vain vahvistaneet puolueiden tahtotilaa suomalaisen ruoantuotannon turvaamiseksi pitkällä aikavälillä.
Tuoreessa raportissa esitetyt tavoitteet ja toimenpiteet on toki rajattu teemoihin, joiden osalta puolueiden kesken ei synny kovinkaan suuria erimielisyyksiä. Raportissa ei käsitelty esimerkiksi sitä, miten ruoantuotannon kilpailukyvyn edistämiseen ja maatilojen tulojen kohentamiseen liittyvät tavoitteet yhteensovitetaan mm. ympäristö-, ilmasto- tai ravitsemuspoliittisten tavoitteiden kanssa. Näiden asioiden mukaan ottaminen jakaisi mielipiteitä jo voimakkaammin.
Odotukset maataloutta ja ruoantuotantoa kohtaan eivät kuitenkaan nykyisin rajoitu pelkkään ravinnonsaantiin. Ruoan lisäksi tuotettavilla julkishyödykkeillä, kuten luonnon monimuotoisuudella, ilmastonmuutoksen torjunnalla, tuotantoeläinten hyvinvoinnilla, viihtyisällä ympäristöllä, kulttuurimaisemalla tai maaseudun elinvoimalla ei ole markkinahintaa, joten niiden arvo noteerataan lähinnä yhteiskunnan maataloudelle antamassa tuessa ja ohjauksessa.
"Mutta onko meillä oikeastaan muutakaan vaihtoehtoa?"
Riittääkö siis pelkkä maatalouspolitiikan hienosäätö enää hoitamaan nämä kaikki asiat? Vai tarvitaanko ruoka-alalle laajaa tulevaisuuden visiota ja strategiaa siitä, mihin suuntaan ollaan menossa ja millä keinoin suomalaista ruoantuotantoa on kehitettävä? Julkisuudessa käydyn keskustelun perusteella ainakin osa toimijoista kokee, että selkeän vision ja strategian puuttumisen seurauksena kotimainen ruokajärjestelmä vain ajelehtii muuttuvassa maailmassa ja on vaarassa päätyä tilanteeseen, joka on kaukana optimaalisesta. Luken alkuvuodesta julkistama Ruokavisio 2040 antaa osaltaan eväitä kaivatulle strategiakeskustelulle.
Koska ruokasektorilla ollaan eittämättä vähintään yhtä suuren murroksen keskellä kuin oltiin vuonna 1995 EU:hun liittymisen yhteydessä, yhteinen strategiakeskustelu varmastikin auttaisi kirkastamaan tulevaisuuden näkymiä ja antaisi eväitä pärjätä toimintaympäristön muutosten ja kovan kansainvälisen kilpailun aallokossa. Strategian luominen koko ruokajärjestelmälle on kuitenkin paljon, paljon vaativampaa kuin strategian tekeminen yksittäiselle ruokayritykselle. Lisäksi menestys pitkällä aikavälillä voi vaatia osalta toimijoista epämukavia valintoja lyhyellä aikavälillä.
Menestyvän strategian perustana on myös keskustelu arvoista ja visioista, joten se on aivan välttämätöntä tehdä yhdessä eri ruokajärjestelmän toimijoiden kanssa. Tämä lienee ainut tapa saada ala sitoutumaan sovittuihin arvoihin, ymmärtämään yhteinen päämäärä, luomaan yhdessä tavoitteita ja aikatauluja. Tämä kaikki veisi luonnollisesti aikaa, jopa vuosikausia, eikä käytännössä valmistuisi lopullisesti koskaan, vaan vaatisi strategian jatkuvaa päivittämistä. Mutta onko meillä oikeastaan muutakaan vaihtoehtoa?
Jyrki Niemi tutkimusprofessori ja Just foodin tutkija Luonnonvarakeskuksesta